Dionysiuksen kirje Timoteukselle
Vanhin tunnettu käsikirjoitus on arameankielinen BL.MS.Add.17214 600-luvulta. Sen lisäksi tekstistä on olemassa noi 60 käsikirjoitusta latinan, armenian, georgian ja arabian kielillä, kaikki jonkin verran uudempia. Suomennettu loka-marraskuussa 2017.
Minä tervehdin sinua, Herran opetuslapsi ja meidän oikean isämme ja hyvän ystävämme hengellinen poika, joka täytit opettajasi tahdon ja kävit hänen kanssaan läpi monenlaisia koettelemuksia ja kaikenlaista kärsimystä. Ja sinä kestit lujasti ne koetukset ja ruoskimiset. Sinäkin otit hänet vastaan nälkäisenä ja janoisena, ja jouduit kohtaamaan kaikenlaista väärinkäytöstä ja kiusaamista ja kidutusta ja sortamista. Myös sinut myytiin hänen kanssaan ja sait olla monenlaisissa tuskallisissa ja katkerissa ahdistuksissa.
Kaiken häirinnän ja koetusten keskellä sinä arvokkuudella toimitit palvelutehtävääsi, voittamattomana itsensä kieltävässä valvomisessa ja rukouksissa ja laupeuden teoissa sekä voimassa että vaikeuksien kautta. Niillä matkoilla hänen kanssaan sinua pilkattiin ja ruoskittiin, halveksittiin ja tulit sekä vihamiestesi että ystäviesi hylkäämäksi. Et koskaan epäröinyt olla kuuliainen tai mennä sen hengellisen opettajasi mukana, vaikka sinua ahdistettiin ja vedettiin pitkin katuja, ruoskittiin ja yritettiin repiä palasiksi ja teitä pilkattiin joka paikassa. Kestit haaksirikonkin merellä kulkiessasi hänen kanssaan laivoissa. Sinua lyötiin kaupungeissa haavoille, ahdistuksissa ja väärinkäytöksissä ja pilkattuna vankilassa yöt ja päivät hänen kanssaan kahleissa ja sidottuna. Näissä koettelemuksissa sinä olit hänen seuranaan. Etkä joutunut kärsimään vain näitä, vaan ankarampiakin ja lukemattomia kidutuksia ja koetuksia hänen kanssaan.
Hän oli isien isä, opettajien opettaja ja paimenten paimen. Hänet oli ristiinnaulittu maailmalle, ja hän kantoi omassa ruumiissaan meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen merkkejä. Minä puhun Paavalista, siitä syvästä viisauden kaivosta, upeasta soittimesta ja väsymättömästä totuuden julistajasta, ylhäisimmästä apostolista, joka toi valoa seurakunnille, joka vahvisti kristittyjä ja joka tuhosi synnin portit, kuin kaksiteräinen, terotettu miekka. Hän hävitti alttareita. Hän murskasi epäjumalien patsaita palasiksi ja tuhosi niiden alttarit. Hän kaatoi maahan ja nöyryytti riivaajien asuinsijat ja sai lakkaamaan niiden juhlat ja niiden palvomisen. Hän todellakin oli maanpäällinen enkeli ja taivaallisen kuvan kaltainen, uskovien kunnia.
Hän oli katuvien ystävä, oman rotunsa puolestapuhuja, diasporassa elävien arvostama ja kaipaama. Hän oli juutalaisten vihaama, fariseusten halveksima ja synagogan hajottaja. Hän oli pyhien seurakunnan rakentaja ja paikalla niitä varten, joilla oli hengellinen hätä. Hän oli uskon kilpi, Kristuksen palvelija, hänen evankeliuminsa sanansaattaja, taivaallinen suu ja hengellinen kieli. Hän oli profeetallisten sanomien tutkija, kadonneiden etsijä, orpojen isä, kiivas leskien puolustaja, heikkojen lohduttaja ja särkyneiden tuki. Hän oli koristeltu purjelaiva, joka hyökkäsi meren aaltoja vastaan. Hän oli laivan kapteeni, ahkera hengellisessä viisaudessa, joka järjesti kaiken kuntoon rakkaudesta käsin, ja joka ikävöi horjumatonta yksimielisyyttä. Hän oli harhaoppisten ja mieleltään turmeltuneiden vihollinen, ahkera isä ja taitava paimen, todella hyvä ja ihana hengellinen opettaja. Hän oli pyhä taiteilija, taitava arkkitehti, ja otti osaa innokkaasti. Hän oli pyhä ja kaikista arvollisin, ja nyt se hänen taivaallinen henkensä on jättänyt meidät kaikki. Minä sanon, että me olemme köyhiä ja arvottomia tässä halveksittavassa ja pahassa maailmassa, mutta hän meni edeltä Herransa ja ystävänsä Kristuksen ja Jumalan luokse.
Oi, sielulleni rakas veljeni, missä nyt onkaan se sinun hengellinen isäsi, oi sinä hyvä oppilas ja isäntäsi ihailija? Mistä kaukaisesta paikasta hän sinua nyt tervehtii? Mereltä vai erämaasta? Galatiasta vai Espanjasta? Aasiasta vai Korintosta? Katso, sinut on todellakin tehty orvoksi ja saat olla yksin. Hän on poissa, ja se sinun matkasi hengellisen isäsi kanssa on ohi, tai ehkä sen kautta sinä kiiruhdatkin samaan suuntaan. Ja nyt hän varmaankin kirjoittaa sinulle sillä pyhällä kädellään, sanoen ”rakas lapseni”. Eikä hän enää lähetä sinua mihinkään kauas, kirjoittaakseen ”koeta päästä pian tulemaan luokseni”. ”Odotan sinua siinä ja siinä kaupungissa”. Oi rakas veljeni Timoteus, olet päässyt määränpäähäsi, kun kirjoitit minulle, ”kerro, jos olet kuullut missä opettajani on, että pääsen pian menemään hänen luokseen”. Tänään on täyttynyt se, mitä Herra sanoi opetuslapsilleen, ”silloin te etsitte minua, mutta ette löydä; ja missä minä olen, sinne te ette voi tulla”.
Voi minua, veljeni Timoteus, koska meitä on kohdannut tällainen murheen ja varjojen ja menetyksen päivä, olemme jääneet orvoiksi! Kuka antaisi vettä silmillemme ja kyynelten lähteet meille orvoille, että voisimme itkeä yöt ja päivät sitä seurakuntien valoa, joka nyt on sammutettu? Veljeni, kääri kasaan profeettojen kirjat ja laita sinetti päälle, koska meillä ei ole enää niiden vertausten ja esimerkkien ja sanontojen selittäjää. Meidän tulisikin sanoa kuten profeetta Aamos, ”minua ruokitaan erämaissa ja ravinnottomilla laitumilla”. (Lainaus ei kyllä ole Aamoksen kirjasta.) Missä ovat profeetta Jeremian Valitusvirret, joissa sanotaan, ”sydämeni vääntyy rinnassani ... Ei ole minulla lohduttajaa”?
Voi, veljeni Timoteus, nyt hänen kirjeitään ei enää tule, niitä, jotka alkavat ”Paavali, Jeesuksen Kristuksen nöyrä palvelija”. Eikä hän enää kirjoita toisille sanoen, ”ottakaa vastaan rakas poikani Timoteus”. Voi, veljeni, voi minua! Kuka ei valittaisi ja murehtisi? Kuka ei pukeutuisi surupukuun ja olisi mieleltään hämmentynyt ja ihmeissään? Rakas veli ja hengellinen pappi, Kristuksen ja seurakunnan palvelija, pukeudu sinäkin säkkipukuun ja itke, sillä itku kuuluu Raamasta – eikä vain itku, vaan myös kuoleman ja orvoksi jäämisen sanomaa.
Nämä kaksi kamala ja masentavaa iskua kohtasivat meitä siis samana päivänä. Nyt on meissä täyttynyt se, mitä patriarkka Jakob sanoi, ”Joosefia ei enää ole, Simeonia ei enää ole”. Katso, myös Pietari, seurakuntien perustus ja pyhien apostolien kunnia, on poistunut keskuudestamme ja jättänyt meidät orvoiksi. Paavalikin, kansakuntien keskuudessa tuttu lohduttaja, on vienyt meiltä vanhemman mukanaan, eikä häntä enää ole. Sinussa on täyttynyt se Daavidin sana, joka sanoo, ”he antoivat sinun palvelijaisi ruumiit taivaan linnuille ruuaksi, maan pedoille sinun hurskaittesi lihan”. Missä on Paavalin pyhien jalkojen vaivannäön lopputulos? He olivat päässeet pakoon kahleita, vankiloita, ja vaikka mitä vastaavaa. Ei hänen uskollisia käsiään enää anneta kahleisiin sidottavaksi. Missä hänen suunsa nyt puhuu? Missä hänen kielensä nyt antaa ohjeita? Ja missä on se hänen henkensä, joka oli niin suloinen hänen Jumalalleen?
Oi veljeni Timoteus, viettäkäämme juhlaa hänelle, jonka ei tarvitse puolustella puheitaan! Kuka ei surisi ja valittaisi, sillä Paavali ja Pietari ovat ansainneet kirkkauden ja kunnian Jumalan edessä, koska heidät luovutettiin kuolemalle kuin pahantekijät? Oi veljeni Timoteus, jos olisit nähnyt heidän viimeiset koettelemuksensa, olisit varmasti kuollut surusta ja ahdistuksesta. Koska kuitenkaan et ollut paikalla, se heidän kamppailunsa voi vaikuttaa helpommalta sinulle. Kuka ei itkisi sellaisella hetkellä, kun heille julistettiin tuomio, että Pietari on ristiinnaulittava ja Paavalilta katkaistaan pää? Olisit varmasti myös nähnyt sen levottomuuden juutalaisten keskuudessa ja sen, kuinka uskosta aivan osaton väkijoukko löi ja pilkkasi heitä ja sylki heidän kasvoilleen. Mutta he seisoivat tyyninä ja rauhallisina, aivan kuin viattomat lampaat. Kun se heidän kauhea lopun hetkensä tuli, ja heidät erotettiin toisistaan, sotilaiden sitoessa maailman peruspylväät, nuo veljet jättivät toisensa murehtien ja itkien. Paavali sanoi Pietarille, ”rauha sinulle, seurakuntien perustaja ja Kristuksen lampaiden paimen.” Sitten Pietari sanoi Paavalille, ”mene rauhassa, sinä hyvän sanoman julistaja, vanhurskaiden välimies ja pelastuksen päämies.”
Kun heidät erotettiin toisistaan, minä seurasin opettajaani Paavalia, koska heitä ei tapettu samassa kaupungin osassa. Rakas veljeni, sillä hetkellä oli valtava suru, kun teloittaja käski Paavalin paljastaa niskansa. Sitten se siunattu apostoli katsahti taivaalle ja vahvisti otsaansa ja rintakehäänsä sillä ristin merkillä. Hän sanoi, ”Herrani Jeesus Kristus, sinun käsiisi minä annan henkeni.” Sitten, ilman surua tai pakottamista, hän taivutti niskansa ja sai kruununsa. Voi minua, joka sillä hetkellä katselin hänen veren tahrimaa viatonta ruumistaan!
Voi minun hengellinen isäni ja opettajani. Et sinä todellakaan ollut tuollaisen kuoleman arvoinen. Mistä minä sinut nyt löydän, sinä kristittyjen kunnia ja ylistys? Kuka vaiensi äänesi, sinä kaunein huilu ja kymmenkielinen harppu? Mistä minä löydän sinut, opettajani? Oi sinä oikea johtaja, mitä minä sanon sinun oppilaillesi? Pitäisikö jättää sanomatta, että sinut pidätettiin ja kahlittiin? Vai olisiko jostain heistä sinulle hyötyä, niin että hänet lähettäisin? Vaan nyt sinä et enää tarvitse meitä etkä ketään muutakaan. Sinä olet päässyt Jumalasi luokse ja Herran luokse, jota sinä etsit ja kaipasit koko sydämestäsi. Voi minua, koska he sitoivat kaksinkertaisilla kahleilla nuo viattomat kädet ja vapauttivat ne Roomassa. Profeetta Daavid valitti pojastaan Absalomista, sanoen, ”poikani Absalom! Absalom, poikani, oma poikani!”, mutta minä sanon, voi minua sinun tähtesi, opettaja! Todellakin, voi minua!
Tästä lähtien sinun oppilaasi eivät enää tule etsimään sinua Roomasta. Kukaan ei enää sano, ”lähdetään tapaamaan niitä opettajia, ja kysytään heiltä, kuinka meidän tulee hoitaa meille uskottuja seurakuntia. He selittävät meille meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen opetuksia ja profeettojen puheita.” Jerusalem ja Rooma ovat yhtäläiset kyseenalaisessa ystävyydessä; Jerusalem tappoi Herran, Jeesuksen Kristuksen, ja Rooma tappoi hänen apostolinsa. Jerusalem tosin palvelee häntä, jonka he ristiinnaulitsivat, mutta Roomassa juhlitaan murhaamista.
Rakas veljeni, kuuntele eräs ihme ja merkki, joka tapahtui heidän uhraamisensa päivänä. Minä olin paikalla, kun heidät erotettiin toisistaan. Heidän kuolemansa jälkeen minä näin heidän kulkevan peräkkäin sisään kaupungin portista, käsi kädessä, ja minä näin heidän olevan puettuina valkeuden vaatteisiin ja heillä oli kirkkaat ja säteilevät kruunut. Enkä minä ollut edes ainoa, joka tämän näki, vaan sen näki myös Lemobia, joka oli yksi keisarin palvelijattarista ja Paavalin oppilas. Kun Paavalia vietiin marttyyrikuolemaan kaupungin ulkopuolelle, hän kohtasi tämän palvelijattaren, joka itki murheesta. Silloin Paavali sanoi hänelle, ”älä itke, vaan anna minulle se huivi, joka peittää pääsi, ja minä annan sen sinulle pian takaisin.”
Kun pyöveli oli katkaissut Paavalin pään, se siunattu mies levitti sen huivin haavaan ja keräsi ne veret siihen. Sen jälkeen hän sitoi sen huivin ja antoi sen sille naiselle takaisin. Kun pyöveli palasi kaupunkiin, Lembonia sanoi sille sotilaalle, ”mihin lähetit opettajani Paavalin?” Sotamies vastasi, ”hän lepää ystävänsä kanssa kaupungin ulkopuolella taistelijoiden laaksossa, ja hänen kasvonsa on sinun huivillasi peitettynä.” Hän kuitenkin vastasi ja sanoi, ”katso, Pietari ja Paavali menivät jo kaupunkiin, loistaviin vaatteisiin puettuina ja pään päällä valoa säteilevät kruunut.” Ja hän otti esiin sen verellä tahratun huivin ja näytti sitä heille. Tämän teon tähden todella monet uskoivat Herraan ja kääntyivät kristityiksi.
Veljeni Timoteus, nämä, joita rakastit ja kaipasit koko sydämestäsi, eivät ole erossa kuolemassa, kuten he ovat erossa tässä elämässä, kuten kuningas Saul ja Joonatan. Ei minuakaan erotettu meidän opettajastamme, ennen kuin pahantekijät erottivat meidät. Tässä ajassa erottaminen ei ole ikuista. Henki tuntee hänen rakkaansa, vaikka erohetkellä ei sanottaisi sanaakaan. Mutta jos ylösnousemuksen päivänäkin joudumme olemaan erossa, se on jo suuri menetys. Mutta todellakin, veljeni, voi näitä lapsia, joilta vietiin hengellinen isä. Riistetty tältä laumalta pois. Voi meitäkin, veljeni, joilta on viety meidän hengelliset opettajamme, nuo, joilla oli ymmärrys vanhasta ja uudesta opetuksesta ja he osasivat sitoa ne toisiinsa kirjeissään. Yksi niistä sanoo, että ”jos ei ole selittäjää, niin olkoot vaiti seurakunnassa”.
Ja nyt, rakas veljeni ja hengellinen ystäväni Timoteus, kiirehdi etsimään Herraa rukouksessa ja paastossa, valvoen ja tasitellen, että saisit sen saman Jumalan suosion, joka opettajallasi oli, aivan kuten oppilas Elisa sai opettajaltaan Elialta sen suosion, kun Elisa pysyi Elian kanssa, eikä lähtenyt pois, ennen kuin Jumala otti hänet taivaaseen. Myös Elisa joutui kestämään uskosta osattomien hyökkäyksiä ja sellaisia, jotka kateudesta sanoivat hänelle, ”katso, väärän profeetan oppilas ja lain rikkoja!”. Vaikka hän kuuli näitä, hän ei eronnut opettajastaan. Hän saavutti sen, koska hän etsi ja tavoitteli sitä samaa henkeä. Samalla tavalla Paavalillakin oli monia oppilaita, mutta kenelläkään heistä ole sitä henkeä sillä tavalla kuin sinulla. Sinä kestit hänen kanssaan koetukset ja ahdistukset, ja kestit ne iloisella sydämellä. Ainoastaan sinä olet todellakin arvollinen saamaan ne hengelliset lahjat. Suotakoon se sinulle ylhäältä, mutta Pietari naulittiin ristille ja hän sai pitää päänsä.
Mutta Paavalin kohdalla, kun hänen päänsä katkaistiin, se irrotettiin hänen ruumistaan ja heitettiin erääseen laaksoon ruumiista erilleen. Se putosi suuren kuolleiden joukon eteen, sellaisten, jotka kaikki oli tapettu samana päivänä. Mutta Paavalin päätä ei siitä laaksosta löytynyt. Kaikki kristityt siellä tiesivät, että Paavalin pää oli kadonnut. Jonkun ajan kuluttua keisari määräsi kasaa kaivettavaksi. Kun pää löytyi, se heitettiin ruumiin kanssa samaan paikkaan. Kuitenkin eräs paimen, joka oli matkalla siihen lähelle, poimi sen pään sauvallaan ja laittoi sen lammastarhaansa. Samana yönä hän näki sen pään päällä valon ja sanoin kuvaamattoman kirkkauden. Ja tämä tapahtui kolmena yönä peräkkäin. Sitten hän meni kaupunkiin ja kertoi isännälleen, mitä oli tapahtunut. Hänen isäntänsä lähti katsomaan ja näki saman, mitä tuo paimen oli nähnyt. Hän kertoi sen seurakunnan johtajalle, nimeltä Fabellius, ja vanhimmille ja kansan johtajille. Monet menivät katsomaan sitä ja sanoivat, ”todellakin, tämä on Paavalin pää!”
Seurakunnan johtaja lähti suuren joukon kanssa hakemaan sitä päätä. He laittoivat sen kultaiselle tarjottimelle ja se haluttiin laittaa ruumiin kanssa samaan paikkaan, mutta se seurakunnan johtaja kielsi sen, sanoen, ”me tiedämme, että tässä kaupungissa on tapettu paljon uskovia, ja silloin nuo uskosta osattomat ovat hajottaneet heidän ruumiinjäsenensä ympäriinsä, eikä niitä ole laitettu samaan paikkaan. Siksi en halua liittää Paavalin päätä ruumiiseen. Mutta me voimme laittaa pään ruumiin jalkoihin. Sitten me rukoilemme ja pyydämme Jumalalta armoa, ja jos tämä pää on tästä ruumiista, se liittyy siihen.” Tämä seurakunnan johtajan ajatus hyväksyttiin, eikä kansassa ollut mitään epäilystä tai epäröintiä siitä, etteikö pää liittyisi ruumiiseen. Ja he tekivät niin kuin seurakunnan johtaja oli sanonut. Kun hän rukoili, se ruumis kääntyi ja liittyi päähän. Se liittyi juuri oikeaan kohtaansa ja kaikki, jotka näkivät sen, hämmästyivät ja antoivat kunnian Jumalalle. He tunnistivat, että se oli Paavalin ruumis, hänen, joka oli Herramme Jeesuksen Kristuksen palvelija ja apostoli.
Hänelle kunnia ja ylistys, sekä Isälle ja Pyhälle Hengelle, nyt, aina ja ikuisesti.